En vain voi sille mitään, että The Horrors kiehtoo minua. Tämä on itse asiassa hieman (lue: hyvin) pelottavaa - yhtyehän on tunnettu "itsemurhateini"-lookistaan eikä niinkään musiikistaan. Mutta meninpä nyt kuuntelemaan sellaista levyä kuin The Horrors - Strange House (2007). Horrorsilla on kuitenkin pullat paremmin uunissa kuin esimerkiksi varhaisteinien "goottisuosikilla" Aidenilla - joka taas on hyvä esimerkki kaikkein korneimmasta emobändistä ikinä!

("Emme ole emobändi!" kehtasivat vielä Rumbassa mennä väittämään). The Horrorsin keulakuva on kuin ilmetty Joey Ramone  - samat anorektiset koivet, pehko ja sairaalloinen iho. Ja katsopas,  kappalelistalta löytyy sellainen kuin Sheena is a parasite. (Hauskaa kieroutunutta huumoria.)

Itse levystä - taustakuorot toimivat ja introt ovat poikkeuksetta taidokkaita. Vaikutteita löytyy niin Nirvanan Bleach-ajoilta kuin jo mainitusta Ramonesista. Ei tämä huono ole, mutta jonkinlainen melodiankulku useimpiin kappaleisiin olisi tehnyt kyllä ihmeitä.

 

p.s. Mitäs ihmettä? Olen alkanut diggailla Lily Allenin persoonaa. On se kyllä ihmeellistä (ja joskus kamalaa), kun ihastuu jonkun laulajan persoonaan, niin alkaa tykätä siitä musiikistakin. Rakastan Allenin brittiaksenttia! Ja hyväntuuliset biisit ovat kyllä virkistäviä. Ja purevat sanoitukset totta kai.

****************************

Mikä on uusin musamaailma ihastuksesi? Onko se jokin uusi valovoimainen laulaja, bändi tai jokin muu ilmiö?

Nyt se sitten alkoi. Tai siis huomenna! Uuden Rumban mukana tuli tänään sellainen pieni liite, jossa luki tuosta levyalesta. Nyt päästiin asiaan! Ehkä pääsen nyt käyttämään lahjakorttini vihdoinkin. Paitsi, että nuo levyt (ja jotkut dvd:t) vaihtelevat myymälittäin jonkin verran.

Listalta löytyy ainakin heti Kiki Pau - sen käyn kyllä hakemassa (voih, huomenna en taida ehtiä kuitenkaan, no, lauantaina pitää ehdottomasti mennä!) Sitten - uskomatonta - Portisheadin Third! Viime vuonna en tainnut ostaa kovin montaa levyä levyaleista... Ja jos ostin ne olivat jotain heräteostoksia. Mutta nyt nyt. Laatua peliin!

 

Hahah, olipas pakko katso äsken Spaceballs-pätkä YouTubesta. Kyse on siis Star Warsien pilaversiosta, se on aivan hillitön! Tässä on yksi monista lempikohdistani (parodia kohtauksesta, jossa Darth Vader paljastaa Lukelle, että on tämän isä):

 

Copy-pasteta:

http://www.youtube.com/watch?v=THt6zThZEiM

 

 

 

Voiko olla masentavampaa näkyä kuin Tampereen Stockmannin levyosasto tähän aikaan vuodesta? Mitään ei löydy, vaikka lahjakortin omistaisi ja on vähän niin kuin pakko käyttää se kyseiseen tavarataloon. Minnepä muualle sitä suunnistaisi kuin levy-ja leffapuolelle. Vaan ei kun ei. Astelen itsevarmasti p-kirjaimen kohdalle. Portisheadiahan täältä on pakko löytyä, on se sen verran hypetetty ja vielä vanha yhtye. EI. Seuraavaksi katson suomalaiselta puolelta Kiki Pauta. EI. Sitten taas ulkomaisten puolelle M.I.A:aa haeskelemaan. EI. Tässä vaiheessa en enää edes yritä tosissani, mutta kai se nyt on vilkaistava - katsahdan sivusilmällä s-osastoa. Ei, ei Spoonia ja mahtiplättyä Ga Ga Ga Ga Ga. Mieleeni ponnahtaa, että voisin ottaa tuosta The Killersin uusimman. Mutta se tuntuu jostain syystä epätoivoiselta ratkaisulta. Siitä levystä kun en ole vielä kunnolla selkoa saanut. Saapa kehua sitä niin paljon kuin sielu sietää, että muuttaisin käsitystä bändin uusimmasta tuotoksesta!

    <-The Last Shadow Puppetsin viime vuoden tekele

Eräässä levykaupassa viitattiin kuitenkin nyt viikonloppuna alkavaan levyaleen. Se olisi kuulemma alkamassa noin viikon päästä. Mahti homma! Sittenpä luotan siihen, että Stockakin pimittää levyjä takahuoneessaan siihen asti!

 

Tämän vuoden Rumba-äänestyksessä unohdin mainita kaksi mielestäni parasta levyä vuodelta 2008 - The Dø: A Mouthful ja Arctic Monkeysista tutun veijarin Alex Turnerin ja The Rascalsin Miles Kanen  The Last Shadow Puppets: The Age Of the Understatement. Jokseenkin järkyttävää, toivottavasti muut ovat äänestäneet noita sitäkin enemmän.

 

 

********************************

MIKÄ ON VUONNA 2008 PARAS HANKKIMASI LEVY? ODOTATKO JOTAIN TIETTYÄ LEVYÄ ILMESTYVÄKSI TÄNÄ VUONNA?

Heipä hei,
en olisi uskonut itsestäni, että menen katsomaan uusinta teinivillityselokuvaa - Twilight - Houkutusta, mutta meninpä nyt. Turha sitä on selitellä, tehty mikä tehty. Heh, enkä kadu katsomista, en todellakaan. Monet hauskat hetket olisi menetetty, jos en olisi ollut Plevna nro neljässä. Nimittäin tahaton huumori oli varsin taitavaa - onhan sekin taito saada salillinen ihmisiä nauramaan, vaikkakaan kohtaukset eivät olleet semmoisiksi tarkoitettu. Mutta melodramaattinen vampyyritarina ei olekaan sitä kaikkein uskottavinta päätä. Tarina oli kuitenkin koskettava jollain sairaalla tavalla! En ymmärrä itseänikään, kun olen näin ihastunut tahattoman komiikan elokuvaan!

 Joka tapauksessa musiikki yllätti iloisesti - sitä kun oli moneen otteeseen kuvailtu teini-soundtrackiksikin. No, ehkä näin, mutta hyviä kappaleitahan sieltä löytyi. Esimerkiksi Musen Supermassive black hole sopi kuin nakutettu baseball-kohtaukseen. Yllätyksenä tuli vielä Radioheadin uusimmalta napattu 15 step. Hieno homma. Paramoren Decodekin on viiltävä kertosäkeessä... Kyllä, sanon näin.

Olen kuunnellut ja kuunnellut yhtä levyä nämä muutamat päivät. Ja se levy on The Døn A Mouthful!  Sain albumin hankittua levyn vasta nyt, vaikka Provinssirockin osittaisen vakoilun ansiosta olin kyllä vakuuttunut The Døn erinomaisuudesta jo kesäkuussa.

Miten voisi kuvailla laulaja Olivia Merilahden ääntä? Siinä on samanlaista sulokkuutta kuin norjalaisella Christinellä, vaikka Christine edustaakin paljon perinteisempää ja klassisempaa linjaa laulannassa. Olivia Merilahti sen sijaan kujertelee, räppää ja vinkuu. Uskomatonta! Aluksi kun kuuntelin A Mouthfulia tuli sellainen olo, että Merilahden ääni (etenkin alku kipaleissa At last! ja On my shoulders) olisi särkymässä hapen puutteen takia. Mutta mitäpä tuosta - toisella kerralla tajusin jo, kuinka hienosti naisen ääni soljuu aivoihin... Rakastuneena ei pysty analysoimaan kunnolla, sitä tämä on. Rakkautta loistavaan levyyn. En olekaan tuntenut tätä pitkään aikaan (aa, no olihan se Musen Origin of symmetry).

Ehkä kaikkein vaikuttavinta levyssä on kuitenkin sen monipuolisuus. Kuinka monelta albumilta löytyy rap-biisejä, herkkiä balladeja, huutokappaleita, instrumentaalisia sävellyksiä, kaanoneita ja onhan sinne yksi kipale suomeksikin tungettu. Ja kaikki täydellisessä tasapainossa. Yllätin itseni pitämällä ns. rap-kappaleista kovastikin - Queen Dot Kong esimerkiksi on nerokas pieni taideteos . Tämä levy jaksaa soida pitkään... Kuten Disco Ensemblen Miikka Koivisto tässä taannoin eräässä radiohaastattelussa sanoi jotakuinkin näin: "Klassikkolevyn tunnistaa siitä, että se täytyy mennä ostamaan uutena painoksena kaupasta, koska oma ei enää toimi, koska sitä on soitettu niin jumalattomasti." Näinhän se menee - olisikohan tässä sellainen levy?


Hyvää mieltä koko päiväksi tai jopa vuodeksi:

http://www.myspace.com/thedoband