Olen kuunnellut ja kuunnellut yhtä levyä nämä muutamat päivät. Ja se levy on The Døn A Mouthful!  Sain albumin hankittua levyn vasta nyt, vaikka Provinssirockin osittaisen vakoilun ansiosta olin kyllä vakuuttunut The Døn erinomaisuudesta jo kesäkuussa.

Miten voisi kuvailla laulaja Olivia Merilahden ääntä? Siinä on samanlaista sulokkuutta kuin norjalaisella Christinellä, vaikka Christine edustaakin paljon perinteisempää ja klassisempaa linjaa laulannassa. Olivia Merilahti sen sijaan kujertelee, räppää ja vinkuu. Uskomatonta! Aluksi kun kuuntelin A Mouthfulia tuli sellainen olo, että Merilahden ääni (etenkin alku kipaleissa At last! ja On my shoulders) olisi särkymässä hapen puutteen takia. Mutta mitäpä tuosta - toisella kerralla tajusin jo, kuinka hienosti naisen ääni soljuu aivoihin... Rakastuneena ei pysty analysoimaan kunnolla, sitä tämä on. Rakkautta loistavaan levyyn. En olekaan tuntenut tätä pitkään aikaan (aa, no olihan se Musen Origin of symmetry).

Ehkä kaikkein vaikuttavinta levyssä on kuitenkin sen monipuolisuus. Kuinka monelta albumilta löytyy rap-biisejä, herkkiä balladeja, huutokappaleita, instrumentaalisia sävellyksiä, kaanoneita ja onhan sinne yksi kipale suomeksikin tungettu. Ja kaikki täydellisessä tasapainossa. Yllätin itseni pitämällä ns. rap-kappaleista kovastikin - Queen Dot Kong esimerkiksi on nerokas pieni taideteos . Tämä levy jaksaa soida pitkään... Kuten Disco Ensemblen Miikka Koivisto tässä taannoin eräässä radiohaastattelussa sanoi jotakuinkin näin: "Klassikkolevyn tunnistaa siitä, että se täytyy mennä ostamaan uutena painoksena kaupasta, koska oma ei enää toimi, koska sitä on soitettu niin jumalattomasti." Näinhän se menee - olisikohan tässä sellainen levy?


Hyvää mieltä koko päiväksi tai jopa vuodeksi:

http://www.myspace.com/thedoband