Nähtyäni Flogging Mollyn Ruississa aikaisemmin tänä vuonna, en voinut olla muuta kuin tutustumatta bändin tuotantoon paremmin. Matkaan tarttui Flogging Mollyn uusin räjäytys Float-pitkäsoitto.  Monesti irkkupunkiksi tituleerattua musiikkia on ilo kuunnella, sillä tämä bändi ei tunnu välittävän minkäännäköisistä kategorioista eikä trendikkyydestä. (No More) Paddy's Lament on ehkä levyn loistavin veto. Musiikki on niin vauhdikasta, että tässähän on kova partylevy joka kekkerille! Ja kaikki tanssimaan ripaskaa! Laulaja Dave Kingin äänen väri on  raspinen - siitä varmastikin punk-termi tälle musalle!



Onko mitään inhottavampaa kuin vokalistin kimeä ääni huokailemassa "Oh my god":ia vakavalla naamalla. Siinä missä My Chemical Romance on kelpoemoa (pelkkä termi jo saa näkemään punaista) niin tässä vaivutaan alimpaan suohon ja toivottavasti myös jäädään sinne. Kill Hannah muistuttaa kauhistuttavasti Jonas Brother-Bill Kaulitz -pastissia - sillä laulajan ääni yhdistettynä kevyeen höttöön on vain karmeaa. Mitä tuon äänen pääsemiseen kurkusta nyt vaaditaan - ehkä hammastahnan jumiutuminen äänihuulten väliin...
->Kysehän on omasta pakkolainauksestani kirjastosta - päätin, että ennen kuin rupean arvostelemaan pelottavasti superemobändiltä näyttävää ilmestystä Kill Hannahia, niin täytyyhän sitä nyt kuunnella!  Siispä, silmät avoinna maailmalle ja kaikelle uudelle musiikille pyöräytin levyn  Huh, 10.10 perjantainahan bändi esiintyi Tampereella Pakkahuoneeella. Onneksi en osunut edes vahingossa sinne. Epäilemättä paljon teinienergiaa vetänyt yhtye piti kaikki yli 18-vuotiaat vakikävijätkin poissa.

p.s.  Imagen suosituksesta laitoin soimaan VV Brownia - lehden mukaan winehousien ja duffien jälkeen nouseva uusi brittitulokas - kuitenkin edellisiä enemmän elektromaisissa tunnelmissa. Kyllähän tämä nyt bileissä menee. Mutta ehkä vähän liian yksinkertaista.